Muutoksen tuulia

Palaan aina yhä uudelleen tänne, vaikka aika ajaa kovasti ohi tästä alunperin "kotiäidin egolokista", jonka perustin alunperin purkaakseni ristiriitaista oloani kotiäitiydestä. Pääsin opintojen lomassa perustamassani yrityksessä haistamaan ja ehkä vähän maistamaankin menestystä. Kaiken sen jälkeen kotiäitiys tuntui aluksi yhtäaikaa niin oikealta ja väärältä ratkaisulta.

Nyt lapset on hoidossa ja olen monta kuukautta voinut hoitaa kaikkia niitä asioita, joita en kotiäitivuosinani ehtinyt tai pystynyt tekemään. En nyt sentään aivan koko ajan, sillä olenhan toki hoitanut vähän väliä flunssaisia lapsia kotona. Mutta nyt: nyt olisi kaikki mahdollisuudet edessä. Minulla on 8-16 aikaa toteuttaa unelmiani, niitä jotka eivät liity perheeseen ja kotiin. Mutta löydän itseni kirjoittamasta tätä.

Olen ollut tätä ennen kotiäitinä yhtäjaksoisesti neljä vuotta. Sinä aikana olen valmistunut yliopistosta, kartuttanut kokemusta yhdistystoiminnasta, ollut mukana politiikassa ja hoitanut siinä sivussa yhden firman paperiasioita. Ja nyt en sitten yhtään tiedä mitä tekisin... Töitä ei tällä tutkinnolla taida löytyä ainakaan täältä päin...

Mitä minulle kuuluu?

Päiväjärjestyksessä?

Kirjoitin aikojen alussa tänne siitä kuinka lasteni kuulumiset ovat minun kuulumisiani. Näinhän se erityisesti vauva-aikoina vain on. Nyttemmin olen myös pysähtynyt saman kysymyksen äärelle...

- Mitä sinulle kuuluu? kysyy ystäväni soittaessaan pitkästä aikaa.
Menen sanattomaksi. Edelleen olen lasten kanssa kotona; syömme, ulkoilemme ja leikimme päivät pitkät. Toki siinä välissä minä laitan ruokaa, pesen pyykkiä, lämmitän, siivoan ja pidän kotia muutenkin pystyssä. Minkä tästä osuudesta kertoisin hänelle. Ohitan kysymyksen sujuvasti jollain hassunhauskalla kommelluksella, joka päivän aikana on sattunut.

Illalla luen Facebookia: yksi kaverini on raskaana, toinen juuri synnyttänyt suloisen pikkupojan, kolmas mennyt juuri naimisiin, neljäs muuttanut ulkomaille, viides viettää hääpäivää miehensä kanssa Thaimaassa, kuudes osti asunnon ja seitsemäs vaihtoi auton. Ja kaikenhuipuksi Facebook kysyy: "Mitä mietit?"

Öö...sitä, että elämäni on helvetin tylsää? Ei, en oikeasti ole sitä mieltä. Elämäni on aivan tavallista, jopa liian tavallista. Minulle ei ole sattunut mitään "uutiskynnyksen ylittävää" sitten 2011, jolloin kuopus syntyi. Mutta pitäisikö ollakaan. Eikö elämä ole juuri tässä: kaurapuuroon tahriintunut pyjama tuolin selkämyksellä, aamun lehti lukemattomana pöydällä ja lelut sikinsokin ympäri taloa. Lapset ovat terveitä ja onnellisia. Minä myös.

Miinusmerkkinen viikko

Ensin hyvät asiat: paino on edelleen laskusuunnassa. Jokainen miinusmerkkinen punnitus on pullan... siis juhlan paikka! :D

Takkatulen ääressä tarkenee

Sitten nämä muut lukemat: siis voi hyvä hyssykät näitä pakkaspäiviä. Olen sitä mieltä, että meidän perhe ulkoilee kelillä kuin kelillä edes ihan pikkuisen... No joo, ei ehkä siinä yli 25 asteen pakkasessa ei mennä ulos kuin pakon edessä. Olen sitten tällä reippaalla asenteellani onnistunut aiheuttamaan sen, että kun lapset on tottuneet pääsevänsä kaksi kertaa päivässä ulos, niin kaatosateella ja tulipalopakkasella on yhtä tuskaa - myös sisällä. "Ei ole mitään tekemistä", joten keksitään jotain tyhmää tai riehutaan. Kun yritän ehdotella tekemistä, "ei kelpaa". Onneksi oli niin lämmin syksy ja lauha alkutalvi.

Tällä pakkasjaksolla kuopuskin on oppinut katsomaan telkkaria... Ei mikään hyvä saavutus. Raukka ei osaa vielä kunnolla puhua, mutta tuo minulle "kauko kauko" ja osoittelee telkkaria. On me toki luettu, piiretty, maalattu, leikitty, laulettu, pelattu, askarreltu, käyty kerhossa jne. jne. Mutta ei siinä auta: Kerran päivässä katotaan Late Lammasta! Ne on ihan huippuja...myös aikuisen mielestä :)

Pullaa pakkaseen

No niin, leivoin sitten eilen pullaa ensimmäistä kertaa moneen moneen vuoteen! Mun kutistumissuunnitelmat eivät kylläkään käy oikein yksiin tämän vuosien jälkeen löytyneen leipomis- ja ruoanlaittoinnostuksen kanssa. Onneksi aikaa on niin vähän, etten ehdi leipoa "liikaa" ja keskityn sellaisiin leipomuksiin, jotka voi pakastaa. Täällä maalla asuessa on hyvä löytyä edes pakastimesta vierasvaraa, kun koskaan ei tiedä kuka eksyy kyläilemään ohikulkeissaan.

Se on muuten jännä, miten nykypäivänä onnistutaankin tulemaan ilmoittamatta. Ennen vanhaan, kun ei ollut autoissa puhelimia, niin joskushan saattoi tulla mieleen poiketa, eikä sitä siinä voinut kesken kaiken mitenkään ilmoittaa. Nykypäivänä on helppoa soittaa matkaltakin. Ehkä ne päätökset on sitten nykyään vieläkin nopeampia: Ennen suunniteltiin reissuohjelma vähintäänkin monta päivää ennen ja selattiin karttoja reittisuunnitelmien tekemiseksi. Sen sijaan nykyään saatetaan hetken mielijohteesta lähteä ajalemaan / vaihtaa reittiä / muuttaa suunnitelmia jne. Onneksi.

Yllärivieraat on kyllä miltei parasta mitä tiedän, mutta ei tietenkään sellaisella hetkellä, kun koko talo on sekaisin sekä jääkaappi ja pakastin tyhjät. Ja miten ne osaakin yleensä tulla juuri silloin! :)

P.S. Olen päässy vasta kaksi kertaa lenkkeilemään, sen sijaan ruokavalion noudattaminen on sujunut yllättävän hyvin (ei tehnyt juurikaan edes mieli pullaa). Paino on laskusuunnassa, tosin vaatekoko on mulle se parempi mittari...

La(i)skiaispulla vieköön!

Sunnuntaina kävin pitkästä aikaa puntarilla, ja lukema vahvisti sen, mitä aavistelinkin... Painoa on 5-10 kg liikaa. Toki tuo ei määrällisesti ole paljoa, mutta kun siihen yhdistyy jatkuva väsymys ja erittäin vähäinen liikunta, ei tarvitse pitkään miettiä vaihtoehtoja. Olen toista kertaa elämässäni siinä pisteessä, että huomaan itse painon haittaavan toimintaani. On siis vihdoin aika tehdä jotain!

Muutin heti kättelyssä elämäntavat takaisin vanhaan eli aikaan ennen lapsia. Tässä raskauksien ja lasten myötä sitä on tullut luisuttua epäterveelliseen elämään: jätetty lounaita tai päivällisiä syömättä ja sen sijaan syöty jotain välipaloja, entiset liikuntaharrastukset korvautuvat nykyään pelkällä (riittämättömällä) hyötyliikunnalla.

Nyt otan alkuun tavoitteeksi, että vähintään kahdesti viikossa pääsisin edes sauvakävelylenkille. Hiihtoa ei näillä keleillä taida tarvita suunnitella... Ja kun keväällä kelit paranee (tiet sulaa ja kuivuu täällä maalla), voisin taas alkaa juoksemaan 2-3 kertaa viikossa. Siihen määrään saisin varmaan lastenvahdin järjestettyä, kun mies tekee melko pitkää päivää välillä.

Ruokavaliooni lisään kasviksia ja marjoja sekä proteiinia. Samalla vähennän rasvan käyttöä ja otan päiväohjelmaan säännölliset ruoka-ajat. Näillä eväillä uskoisin tilanteen muuttuvan parempaan suuntaan. Mihinkään varsinaiseen laihdutusprojektiin en ala, koska tiedän että muutaman kuukauden kitumisen jälkeen löydän itseni herkkuhyllyltä kaupasta ja palaan kotiin pizzerian tai grillin kautta. Ja sitten on taas käytössä samat vanhat tavat.

On tavallaan helpompaa ja yksinkertaisempaa muuttaa kaikki elämäntavat kuin kuihduttaa. Uskon ja ennenkaikkea toivon, että se on myös tehokkaampaa. Kerran kuussa sallin vielä itselleni herkuttelupäivän, mutta se voi tarkoittaa vaikkapa yhtä pullaa kahvin kanssa (meillä kun ei sitä muuten syödä).

Vaatteet on mun aatteet?

En ole koskaan ollut kiinnostunut vaatteista, mikä ehkä paistaa läpi myös aiemmista kirjoituksistani. Lähinnä vaateostokseni on pakon edessä henkkamaukalta nettikaupasta tilaamista. Lapsille toki jotkut tarjouspöksyt ja - haalarit ovat tarttuneet marketista mukaan. Onneksi tähän asti lastenvaatehankintoja on voinut tehdä sovittamatta ja näin delegoida vaikkapa isovanhemmat hoitamaan asiaa (tähän liittyy tietysti myös taloudellisia mahdollisuuksia ;).

Kaveripiirissäni ja varsinkin isommissa piireissä, kuten erilaisilla  kutsuilla ja perhekerhossa jutut kuitenkin kääntyvät usein vaatteisiin, koska paikalla on yleensä vain äitejä. Tällöin olen huomannut, että on parempi pitää suunsa kiinni: En ikinä uskalla tunnustaa, että myin meidän ainoan Metsola-vaatteet muutamalla eurolla peräkonttikirppiksellä ja se ainoa Lip Fish-puku lähti lahjoituksena eteenpäin, koska kuopus pelkäsi kuollakseen niitä roikkuvia koipia ja isoja silmiä. Pysyin myös vaiti, kun äidit kilvan kehuivat Popin haalareita ja kuinka niiden kanssa voi istua vaikka lätäkössä. Minä en anna lasten istua lätäkössä (huono äiti, tiedän). Mutta sentään kotona googletin salaa mikä on tuo kumma "popi"... ;)

Rakkain paita? 

Mami Go Go-blogissa kuvattiin hyvin tätä ilmiötä, johon en ole älynnyt sotkeutua. Meillä vaatteet ovat koneöljyssä (jostain ihmeen syystä) ja puhki alta aikayksikön, joten satsaan mieluummin itsekkäästi vaikkapa omiin vaatteisiini mahdolliset säästyneet rahat. Sen verran olen sentään ajatellut lapsiani ja itseäni, että olen uskaltautunut reippaasti ja avoimin mielin mukaan kaikille lastenvaatekutsuille ja luen muutamia lastenvaatteita käsitteleviä blogeja. Tämän myötä pojilla on mm. komeat, kuosilliset merkkipaidat! Ei kerrota kellekään että niistä lähti värit heti ekassa pesussa... Niiden arvohan saattoi vaan kasvaa: nyt ne näyttää siltä, että ne on voitu hankkia kirppikseltä vielä kalliimmalla kuin alkuperäiset ;)

Egolokin paluu!

Olen taas täällä! Miltei vuosi on siitä kun lopetin kirjoittamisen. Voi miten olen kaivannut rakasta harrastusta ja paikkaa, jonne voisin purkaa ajatuksiani. Aikaa vain ei ole ollut. Uskomattoman nopeasti (näin jälkeenpäin ajateltuna) on nämä pari vuotta menneet ,ja perheen kuopuskin on jo oikea pikkumies (2 v.).

Joulu oli jonkinlainen pieni käänne minun ja koko perheen elämässä: Tuntui kuin olisi jokin uuden alku. Mitään dramaattista ei ole tapahtunut, mutta jotenkin tuo normaalista hektisestäkin arjesta poikennut aikataulu toimineen toi selvästi esiin sen, että tässä elämässä alkaa olla taas sijaa omille jutuille ja parisuhteelle. Ehkä se oli enemmän oman pään sisäinen käänne :)

Katsoimme jopa elokuvaa miehen kanssa rauhassa ekan kerran pariin-kolmeen vuoteen, kun tiedettiin ettei aamulla todennäköisesti tarvitse töiden tai kuopuksen unirytmin takia herätä viideltä tai edes vielä kuudelta. Se oli mahtavaa! Ei silti, etteikö iltaisin ole ollut mukava supatella salaa peiton alla, sehän se vasta on ollutkin aikaa parisuhteelle...

Omia juttuja olen odottanut: on ihanaa, kun ehtii itsekin laittautua aamuisin (ennen ravasin kahden potan, hammasmukin ja vaatekaapin väliä jne.), ehtii syödä rauhassa (ei tarvitse napostella epäterveellisiä välipaloja kun lapset nukkuu) ja pystyy tekemään jotain pikkuhommia "rauhassa", kun lapset leikkii yhdessä (ennen piti laittaa dvd pyörimään, jos halusi puhua puhelimessa tai maksaa laskut tai hoitaa ne, kun mies on kotona).

En haikaile menneitä, enkä elä "sitku". Elämä on tässä ja nyt!