Lapset, lapset

Jatkona korkkausviestilleni jäin vielä pohtimaan omaa äitiyttäni. Olen aina ajatellut, etten halua olla sellainen äiti joka puhuu vain lapsistaan. Haluan, että minun kanssani viihtyy myös lapsettomat ystäväni, joiden elämän keskipisteenä on jokin muu asia. Ymmärrän lapsettomia, lapsettomuutta, ja sen että elämässä voi olla muutakin yhtä tärkeää, paremmin kuin moni aavistaakaan...

Ihailen erästä ystävääni ja haluaisin olla samanlainen kuin hän: hänellä on viisi lasta (ei, sitä en halua), mutta hänen kanssaan jutellessa ei välillä edes muista hänen olevan äiti. Siis nimenomaan positiivisesti. Uskon, että hän on silti yksi parhaita äitejä ikinä! Hänen lapsensa arvostavat vanhempiaan ja nauttivat aidosti heidän seurastaan. Kuitenkaan hänen ei tarvitse korostaa äitiyttään muille, vaikka se on hänelle tärkeintä ja hänellä on omaakin elämää ilman lapsia.

Tunnen myös monta yhden lapsen äitiä tai äitiydestä haaveilevaa, jotka tuntuvat olevan kiinnostuneempia jopa minun lapsistani kuin minä itse. Tästä olisi heikomman helpompi masentua. Minä en nimittäin edes muista tarkkaan paljonko esikoinen painoi syntyessään, milloin hän oppi kävelemään tai montako kuukautta imetin... Lapset ovat osa elämääni, tärkein osa, mutta vain osa.

Nyt lapsellisena kuitenkin ymmärrän sen, miksi äidit puhuvat niin paljon lapsistaan. Ystäväni   Lontoosta asti kyseli kuulumisiani ja aivan vaistomaisesti aloin selittämään siitä, ettei kuopus ole kakannut pariin päivään tai että esikoinen on oppinut vihdoin sanomaan "traktori". Sitten tajusin, että hän tosiaan kysyi MINUN kuulumisiani. Näin kotiäitinä ne omat kuulumiset vaan tahtovat pakosti olla suoraan riippuvaisia siitä, miten vauvan vatsa toimii tai onko isompi lapsi nukkunut yönsä kunnollla. Vaikka pyöritän äitiyden ohessa firmaa ja kirjoittelen gradua, on elämäni pääosin silti sitä itseään: puklua ja kakkaa. Mutta minä nautin siitä! Äitiydessä parasta on se, että jokainen äiti on paras äiti!