Jatkona korkkausviestilleni jäin vielä pohtimaan omaa äitiyttäni. Olen aina ajatellut, etten halua olla sellainen äiti joka puhuu vain lapsistaan. Haluan, että minun kanssani viihtyy myös lapsettomat ystäväni, joiden elämän keskipisteenä on jokin muu asia. Ymmärrän lapsettomia, lapsettomuutta, ja sen että elämässä voi olla muutakin yhtä tärkeää, paremmin kuin moni aavistaakaan...
Ihailen erästä ystävääni ja haluaisin olla samanlainen kuin hän: hänellä on viisi lasta (ei, sitä en halua), mutta hänen kanssaan jutellessa ei välillä edes muista hänen olevan äiti. Siis nimenomaan positiivisesti. Uskon, että hän on silti yksi parhaita äitejä ikinä! Hänen lapsensa arvostavat vanhempiaan ja nauttivat aidosti heidän seurastaan. Kuitenkaan hänen ei tarvitse korostaa äitiyttään muille, vaikka se on hänelle tärkeintä ja hänellä on omaakin elämää ilman lapsia.
Tunnen myös monta yhden lapsen äitiä tai äitiydestä haaveilevaa, jotka tuntuvat olevan kiinnostuneempia jopa minun lapsistani kuin minä itse. Tästä olisi heikomman helpompi masentua. Minä en nimittäin edes muista tarkkaan paljonko esikoinen painoi syntyessään, milloin hän oppi kävelemään tai montako kuukautta imetin... Lapset ovat osa elämääni, tärkein osa, mutta vain osa.
Nyt lapsellisena kuitenkin ymmärrän sen, miksi äidit puhuvat niin paljon lapsistaan. Ystäväni Lontoosta asti kyseli kuulumisiani ja aivan vaistomaisesti aloin selittämään siitä, ettei kuopus ole kakannut pariin päivään tai että esikoinen on oppinut vihdoin sanomaan "traktori". Sitten tajusin, että hän tosiaan kysyi MINUN kuulumisiani. Näin kotiäitinä ne omat kuulumiset vaan tahtovat pakosti olla suoraan riippuvaisia siitä, miten vauvan vatsa toimii tai onko isompi lapsi nukkunut yönsä kunnollla. Vaikka pyöritän äitiyden ohessa firmaa ja kirjoittelen gradua, on elämäni pääosin silti sitä itseään: puklua ja kakkaa. Mutta minä nautin siitä! Äitiydessä parasta on se, että jokainen äiti on paras äiti!
Ihailen erästä ystävääni ja haluaisin olla samanlainen kuin hän: hänellä on viisi lasta (ei, sitä en halua), mutta hänen kanssaan jutellessa ei välillä edes muista hänen olevan äiti. Siis nimenomaan positiivisesti. Uskon, että hän on silti yksi parhaita äitejä ikinä! Hänen lapsensa arvostavat vanhempiaan ja nauttivat aidosti heidän seurastaan. Kuitenkaan hänen ei tarvitse korostaa äitiyttään muille, vaikka se on hänelle tärkeintä ja hänellä on omaakin elämää ilman lapsia.
Tunnen myös monta yhden lapsen äitiä tai äitiydestä haaveilevaa, jotka tuntuvat olevan kiinnostuneempia jopa minun lapsistani kuin minä itse. Tästä olisi heikomman helpompi masentua. Minä en nimittäin edes muista tarkkaan paljonko esikoinen painoi syntyessään, milloin hän oppi kävelemään tai montako kuukautta imetin... Lapset ovat osa elämääni, tärkein osa, mutta vain osa.
Nyt lapsellisena kuitenkin ymmärrän sen, miksi äidit puhuvat niin paljon lapsistaan. Ystäväni Lontoosta asti kyseli kuulumisiani ja aivan vaistomaisesti aloin selittämään siitä, ettei kuopus ole kakannut pariin päivään tai että esikoinen on oppinut vihdoin sanomaan "traktori". Sitten tajusin, että hän tosiaan kysyi MINUN kuulumisiani. Näin kotiäitinä ne omat kuulumiset vaan tahtovat pakosti olla suoraan riippuvaisia siitä, miten vauvan vatsa toimii tai onko isompi lapsi nukkunut yönsä kunnollla. Vaikka pyöritän äitiyden ohessa firmaa ja kirjoittelen gradua, on elämäni pääosin silti sitä itseään: puklua ja kakkaa. Mutta minä nautin siitä! Äitiydessä parasta on se, että jokainen äiti on paras äiti!
Saa kertoa kaikenlaisia kuulumisia :)
VastaaPoistaEhkä kantsii olla ryhtymättä vain yhden asian naiseksi tässä elämässä, oli se yksi sitten lapset tai mikä tahansa muu.
Ja äitikin on ihminen. Kai se on missä tahansa "roolissa" oleellista, suorittaako roolia vai elääkö elämää... Ja elämä on monenkirjavaa :)
Haneli: Olet oikeassa! On vaan vaikea keskittyä moneen tai edes kahteen asiaan, jos yksi (esim. äitiys) on niin hallitseva. Onneksi aika kuluu, tilanteet muuttuu ja sitten viimeistään voi muuttaa myös ajankäyttöään. Odotan innolla tulevia elämänvaiheita!
PoistaTuo "roolikysymys" on niin totta! Toivottavasti jokainen roolia suorittava hoksaa itse jossain vaiheessa suorittavansa roolia. Tai edes silloin, jos ei oikeasti viihdy roolissaan :)
Niin se vain menee elämässä, että siitä puhuu, mikä juuri sillä hetkellä on päälimmäisenä mielessä. Olet oikeassa, että aina sitä ei jaksa kavereiden puheita omista lapsistaan, mutta ei sitä työjuttujakaan jaksa aina kuunnella =)
VastaaPoista