Kommentti kivikaudelta

Blogini uhkaa saada vakavamman sävyn, kun otan jo toistamiseen kantaa lasten kasvatukseen liittyvään kirjoitteluun. Taas "syypäänä" ovat FB-kaverini, jotka jaksavat säännöllisesti tykkäillä näistä kivoista kasvatusaiheista, mutta se foorumi on väärä asialliseen ja agrumentoivaan keskusteluun...

Hesarissa oli jokin aika sitten kolumni otsikolla "Koulu unohti päivittää itsensä". Kirjoituksessa kritisoidaan nykykoulun tapaa opettaa mm. seuraavasti:

"Nykyisen opetusfilosofian perusidea kumpuaa teollisen vallankumouksen ajoilta. Tehtaat tarvitsivat yksinkertaisia ihmisiä tekemään yksinkertaisia tehtäviä, ja koulun tehtävä oli tuottaa sellaisia. 

Ominaisuudet, joita tehdastyössä tarvittiin, olivat yhdenmukaisuus, sääntöjen noudattaminen ja kapea-alaisuus. Seuraavien parinsadan vuoden aikana maailma muuttui, mutta koulun opetusfilosofia ei. Se jatkaa itsepintaisesti one size fits all -malliaan, vaikka sillä ei ole pitkään aikaan ollut mitään yhteyttä siihen todelliseen elämään, jonka lapset koulun ulkopuolella kohtaavat."

Vastauksena kaikkiin koululaitoksen ongelmiin tarjotaan tuttua omien kokemusten kautta oppimista. Harmi vain esimerkkinä käytetään slummien lapsia, jotka opettelevat - ja ilmeisen menestyksekkäästi myös oppivat - tietokoneen käyttöä kokeilemalla. Mielestäni tämä on kyllä esimerkki juuri sellaisesta melko yksinkertaisesta tehtävästä, kun mietitään sitä kokonaisuutta että koulun tehtävä on kasvattaa yhteiskuntaa varten. Ja onko mikään ihme, jos slummien lapsilla on aitoa kiinnostusta vaikkapa tietokoneisiin, kun kasvuolosuhteet ovat melko virikkeettömät.

En pidä nykykoulua minään erinomaisena laitoksena, enkä myöskään usko kritiikittömästi PISA-tutkimusten tuloksiin. Olen kuitenkin hieman huolissani siitä, millaisella voimalla vapaan valinnan mahdollisuutta ja sääntöjen noudattamatta jättämistä ajetaan. Koulun tehtävä kun on kuitenkin nimenomaan kasvattaa yhteiskuntaan, niin kuin olisi muuten meidän vanhempienkin... Harvassa paikassa tässä yhteiskunnassa voi tehdä just mitä ite tykkää.

Keskeisempi ongelma on oppimismotivaation löytäminen. Se kun harmillisesti aina vain lähtee yksilöstä itsestään. Tämä on se keskeinen ongelma, jonka kanssa kouluissa painitaan. Jos teineille annetaan tietokoneet, joita saa vapaasti opetella käyttämään, osa varmaan tyyliin myy koneensa saadakseen tupakkaa tms. Siinä ei sitten enää naurata opettajaakaan, joka on suunnitellut Vuoden ATK-Taituri stipendin jakamista oppineimmalle...

Nykynuoret eivät enää ymmärrä asioiden seurauksia eikä niiden välisiä yhteyksiä kuin korkeintaan oppimalla kantapään kautta. Mielestäni aiemmat sukupolvet ovat kuitenkin tässä esihistoriallisessa koulussa siihen joten kuten oppineet, mutta oppimatta on jäänyt miten se siirretään / iskostetaan / tuodaan / tarjotaan / opetetaan lapsillemme.

Kotityö ja työtyö

Katainen teki kiinnostavan keskustelunavauksen siitä, kuinka kotiäidit pitäisi saada töihin. Äitiys on edelleen aihe, jota ei kannata mennä "härppimään" ellei halua tosiaan "päätään pölkylle", kuten Ilta-Sanomien pääkirjoituksessa 15.11. kirjoitettiin.

Edellinen pääministeri kannusti lisääntymään ja minä hölmö tein sen: Opinnot jäivät kesken ja nyt niitä kahden lapsen karjuessa jaloissa pitäisi tässä vääntää valmiiksi. Jos leikitellään ajatuksella, että gradu valmistuisi kuin itsestään, päätyisin hyvin todennäköisesti kortistoon eli se siitä sitten.

Keskustelussa ehdoteltiin myös osa-aikatöitä. Olen jo koko opiskeluajan etsinyt osa-aikatöitä eikä niitä ole löytynyt. Se taitaa olla vähän samanlainen urbaanilegenda kuin etätyöt. Paljon niitä tehdään ja tekijöitä kaivattaisiin, mutta mistään niitä ei tunnu löytyvän. Tai jos löytyisi, ei löydy osa-aikaista hoitopaikkaa.

Virpi Salmi kirjoitti Hesarin kolumnissa melko lennokkaasti otsikolla: "Äidin paikka on töissä". Hänen mielestään kotiäidit chillailevat ja kuvittelevat typerästi, että omien lasten hoitaminen on työtä, vaikka:

"Työssäkäyvät äidit sen sijaan hoitavat työn lisäksi omat lapsensa ja imuroivat "ilmaiseksi", kuten yhteiskuntakelpoisen ihmisen ikään kuin kuuluukin." 

Kyllä kotiäiditkin hoitavat omia lapsiaan myös iltaisin, enkä minä ainakaan ole vielä kertaakaan saanut siivottua päivällä pienten lasteni kanssa, vaan se jää kyllä tämän loisammatin työajan ulkopuolelle. Voiskohan siitä saada ylityökorvausta?

Ja kyllä, lähtisisin erittäin mielelläni töihin chillaamaan, jos niitä olisi tarjolla, ja jos kolmevuotias uhmaikäiseni ja arka 1-vuotiaani tottuisivat hoitopaikkaan (jos sellaisen saisivat). Tämä kotiäidin työ on nimittäin useimmiten sieltä rankimmasta päästä. Tästä ei edes voi jäädä saikulle, pitää lomaa ja työttömäksi jääminenkään ei ole todennäköistä. 

Sitä paitsi, millainen äiti sysää lapsensa yhteiskunnan hoidettavaksi ja maksettavaksi, eikä kituuta muutamalla satasella kotona kuuntelemassa itse kiukutteluja ja ota kasvatusvastuuta?  Niinpä, tämä syyttelevä keskustelu ei johda mihinkään, kaivattaisiin oikeasti joustavia malleja olla töissä ja olla hoidossa, kun tukiverkostotkaan eivät nykyään toimi yhtä hyvin kuin ennen vanhaan.

Muna kasvattaa kanaa?

Useampi kaverini Facebookissa on linkittänyt Hesarin (19.10.2012) jutun "Rangaistukset eivät auta pikkulapsia". Sen verran vetävä otsikko oli, että olihan tuo juttu pakko lukaista läpi.

Jokainen lukee tietysti jutun omasta näkökulmastaan ja jokaisella on oma mielipiteensä - unohtamatta sitäkään että jokainen lapsi on yksilö. Hyviä teoreettisia, tutkimuksessa todettuja tai niistä johdettuja ohjeita on myös äärimmäisen hankala noudattaa käytännössä ja sama toisinpäin: käytännössä tapahtuvia asioita on vaikea tutkia, niin että saatu tieto olisi "oikeaa". Minä en kannata ruumiillisia rangaistuksia. enkä mielelläni rangaistuksia lainkaan.

Muutama kohta kuitenkin hyppäsi tuosta silmiini:

"Huo­non käy­tök­sen seu­rauk­se­na lap­sia uh­kail­laan myös siir­tä­mi­sel­lä pie­nem­pien las­ten ryh­mään har­joit­te­le­maan "kun­nol­la ole­mis­ta". Jos­kus uh­kaus myös to­teu­te­taan." 

En hae neuvoa tieteestä, mutta omiin kokemuksiini pohjautuen olen vakuuttunut siitä, että uhkauksen ja rangaistuksen tulee olla sellainen joka voidaan toteuttaa. Ja nyt tulee tärkein: se pitää myös toteuttaa aina, jos tilanne siihen pisteeseen kärjistyy! Tyhjillä uhkauksilla saadaan vietyä helposti kasvattajan auktoriteettiasema. Olen monet kerrat todistanut ulkopuolisten näkökulmasta äärimmäisen rasittavaa episodia, jossa lapset tekevät systemaattisesti jotain kiellettyä, vanhemmat kieltävät ja lopulta uhkaavat jollain, jota ei uskalleta / voida / jakseta toteuttaa ja sama "leikki" jatkuu ikuisuuteen. Jos rangaistus on riittävän ikävä, ei lapsi halua kokea sitä uudestaan ja toimii ohjeiden mukaan. Tämä kuulostaa nyt pahalta tällä tavalla kirjoitettuna, mutta kerron esimerkin:

Meidän kolmevuotias kieltäytyi syömästä aamu- ja iltapuuroa (ylläri). En antanut periksi ja siirtynyt vaikkapa muroihin, koska pidän puuroa terveellisempänä. Jos hän ei edes maistanut ja kiukutteli, joutui samantien pöydästä pois (rangaistus) ja ruokaa sai vasta seuraavalla ruokailulla. Pian hän huomasi, että ilman puuroa tulee nälkä ja että on tylsää kun muut istuu pöydässä. Nykyään puuro maistuu lähes aina (määrän hän toki päättää itse), eikä tarvitse pakottaa!

"Kiu­saa­mis­ta esiin­tyy sel­väs­ti vä­hem­män niis­sä päi­vä­ko­ti­ryh­mis­sä, jois­sa edel­lä ku­va­tut ku­rin­pi­to­toi­met ei­vät ole käy­tös­sä. Näis­sä ryh­mis­sä lap­sia oh­ja­taan kes­kus­te­lun ja yh­des­sä te­ke­mi­sen avul­la, il­man suo­ria ran­gais­tuk­sia." 

Isompia lapsia voi ja on varmasti hyvä ohjata mahdollisimman paljon keskustelun avulla. Uhmaikäinen kolmevuotias, joka huutaa kurkkusuorana kaupan lattialla, ei ole ehkä vastaanottavaisin kasvatukselliselle keskustelulle. Otan ilomielin vastaan vinkkejä, miten sellaisessa tilanteessa toimitaan "oikein". Ei ole vielä omalle kohdalle sattunut, mutta ihan vastaisuuden varalle...

"Kun tun­tei­den sää­te­lyn tai­dot ovat vas­ta ke­hit­ty­mäs­sä, pien­ten las­ten on vai­kea sie­tää pet­ty­mys­tä, mie­li­pa­haa ja tur­hau­tu­mis­ta." 

En tiedä viitataanko tällä tekstissä kiusaamiseen, joka tietysti on ehdottoman kiellettyä vai näihin kurinpitomenetelmiin. Sen verran olen kuitenkin kasvatustieteeseen perehtynyt, että kehittyäkseen lapsi tarvitsee nimenomaan tilanteita, joissa voi harjoitella tai kokeilla taitojaan. Vanhempien tai muiden kasvattajien on näitä tilanteita luotava. Tätä ei nyt tietenkään pidä lukea niin, että kiusaaminen on sallittua (ei tietenkään ole ja se pitää "kitkeä" heti), eikä niin että rangaistuksia on käytettävä siksi että lapsi tottuu sietämään pettymystä. Mutta minusta rangaistustilanteita tai kurinpitotoimia ei pidä vältellä siksi, ettei lapsi vain ikinä joutuisi kohtaamaan mitään negatiivisia tuntemuksia. Eikös niitä olisi hyvä harjoitella pienessä mittakaavassa, ettei sitten myöhemmin tarvitsisi isompien pettymysten äärellä toimia äärimmäisillä tavoilla?

Lisäksi jäi mietityttämään, mistä ja miten yhteys kiusaamisen ja kurinpitotoimien välille syntyy. Kumpi oikeastaan on muna ja kumpi kana? 

Toivon todella, että tutkimus ja sitä myöten myös keskustelu varhaiskasvatuksen kurinpitotoimista jatkuu! Siihen asti varmaan moni vanhempi käyttää uhkailu-, kiristys- ja lahjontamenetelmiä, jotka ovat niitä käytännössä toimivimpia ;)

Aamutuimaan

Näin isäkuukauden jälkeen palaan tällekin foorumille :)

Mieheni on ansiokkaasti hoitanut lapsia viimeiset 6 viikkoa. Olen saanut syödä rauhassa, lukea lehtiä, lenkkeillä, harrastaa ja tehdä vähän töitäkin välissä. Jos unohdetaan, että herukat  on poimimatta, kukkapenkit rehottavat, työhuoneen siivous on kesken ym. ym., niin aika on mennyt tosi hienosti. Ihan uusi maailma on avautunut pitkästä aikaa!

Kuopus on jo sen kokoinen, että viihtyy lattialla, tutkii paikkoja ja osaa päristää kun ajaa isoveljen traktorilla. Niin ja mikä ihaninta: sanoa "äitä"! Isoveljensä on jo reipas 3-vuotias, jonka kanssa pärjää kun vain hänelle keksii puuhaa.

Ajattelin vielä eilen, että tästä eteenpäin elämäni on siis helppoa ja seesteistä: Aamulla voin käydä lenkillä ennen kuin mieheni lähtee töihin, voin lukea lehdet ja syödä rauhassa kun lapset leikkivät keskenään, sitten leikitään yhdessä sisällä tai ulkona, voin tehdä kotitöitä kun  lapset nukkuvat päiväunia, sitten taas leikitään ja pian mies tulee töistä ja minä pääsen harrastuksiini. Helppoa, kivaa ja mukavaa!

Tänä aamuna heräsin siihen, että päätä särki. Kuopukselle tulee hampaita ja hän oireili niitä yöllä niin, että omat unet jäi aika lyhyeksi. Pelkäsin, että jos lähden lenkille, saan sydärin. Aamupalalla särkyi lasi (vahingossa), ja kuopus heitti ensin veden olan yli ja sitten äänekkäästi muka hörppi mukista. Aamukahvia juodessa sain lehden käsiini ja samassa pienet kädet tarrasivat jossain pöydän alla jalkaani ja alkoi armoton karjunta. Sylissä oleva lapsi repi ja ruttasi lehden.

Tällä välin loppui esikoisen lastenohjelma ,ja pian minulla oli kaksi syliteltävää. Sinänsä hyvin suloista...

Juuri eilen sain neuvon, että kannattaa olla kotona niin pitkään kuin mahdollista. Jotenkin tulee aina välillä mieleen, että kannattaa mennä töihin niin pian kuin mahdollista :)

Pompottelua

Täällä periferiassa juoksutetaan asiakkaita ympäri maakuntaa neuvolassa säästöjen vuoksi. Tosin jostain ihmesyystä terveydenhuoltomenot vaan kasvaa siitä huolimatta, että asiakas tulee puolitiehen vastaan...

Kesäaikana käytiin siis neuvolassa muualla ja sain sitten tehtäväkseni soitella neuvolaan kysyäkseni jatkosta, kun tuolla vieraassa neuvolassa eivät tienneet meidän kunnan toimintatapoja. Joo, missäänhän ei voida kertoa neuvolassakäyntiaikatauluja ym. tietoja, vaan jokainen saa kysellä ne erikseen omalta neuvolantädiltään.

No, vanhasta muistista soittelin puhelintunnilla neuvolaan. Täällä sentään semmoinen luksus vielä on ja tädit jopa vastailevat niihin puheluihin, eikä pahempia ruuhkiakaan ole. En tiedä oliko neuvolantädillä huono päivä, mutta soitin kuulemma väärään aikaan. Hänellä oli asiakas! En tiedä olenko vieläkin jossain raskaudenjälkeishormoonipöllyissä vai muuten vaan herkästi nokkiini ottavaa sorttia, mutta jotenkin täti sai sen kuulostamaan siltä että minä tein väärin. Itsehän hän vastasi puhelimeen kesken asiakkaan?! Minä en ainakaan vastaa puhelimeen, jos on huono hetki.

Ja sitten semmoinen pieni yksityiskohta, että voiskohan tuon muuttuneen puhelintuntiajan vaikka ihan rohkeasti ilmoittaa jossain julkisesti, vai onko tiedottamisstrategiassa, että jokainen äippä informoidaan erikseen.

Onko tämä nyt sitten erinomaisen hyvää vai erittäin huonoa palvelua?

Pojat on poikia

"Nyt ei ole sitten enää akkavaltaa" totesi mieheni aikoinaan kuullessaan, että myös kuopus on poika. En sanonut mitään, mutta jäin kyllä miettimään että millainen pirttihirmu minä oikein olen...

"No, sitten vain kolmatta lasta hankkimaan" totesi isäni, joka jostain ihmeen syystä oli ilmeisesti siinä käsityksessä, että halusin tytön. Vastasin hänelle, että lopulta olisi sitten seitsemän veljestä. Senhän saa siinä alussa rastia lomakkeesta, että kumman haluaa. Laitoin vissiin väärään ruutuun epähuomiossa...

Oikeasti en ole koskaan miettinyt, kumpaa sukupuolta haluaisin lasteni olevan. Halusin toki tietää sukupuolen jo ultrassa, mutta en olisi osannuterityisemmin pettyä tai ilahtua kummastakaan. Tietysti myönnän, että pikkutyttöjen vaatteet ja muutkin tavarat näyttävät omiin silmiini paljon ihanammilta kuin pikkuautot, traktorit lietevaunuineen ja sotalelut. Onneksi minulla on kaksi kummityttöä, joille voin ostella tyttöjen tavaroita ja puhua tyttöjen juttuja! :)

Ihan vain leikkiäkseni isäni kommenteista provosoitunutta aloin keksiä hyviä puolia siitä, että meillä on kaksi poikaa.  Keksin useita, mutta ehdottomasti yksi tärkeimmistä oli se, että minun meikit, korut ja vaatteet saavat olla rauhassa...

Muutaman päivän päästä löysin erään koruni toimimasta leikkitraktroin hinauskettinkinä. Myös papljottini ja muutama muu hiustarvike oli päässyt joksikin työkoneeksi traktorin perään.

En voi vieläkään ymmärtää, miten pojat onkin niin poikia. Esikoinen on aina ollut kiinnostunut koneista, ja kuopuskin jo puolivuotiaana kiinnostui enemmän autoista ja traktroreista kuin mistään muusta lelusta. Siispä olen joutunut seuraamaan lähietäisyydeltä tontin raivausta, sähkölinjatyömaata, haketusta ym. mielenkiintoista tapahtumaa lähiseudulla. Ja kyläläiset tuntevat meidät, kun seisomme hyvin usein päätien varressa tunnistamassa autoja ja traktoreita. (Traktoreille ja rekoille nostetaan myös kättä...)

Eniten itseäni huvittava tapaus oli kuitenkin kevättalvella: mieheni teki koko talvilomansa polttopuita klapikoneella ja esikoinen halusi tietysti katsella hommaa. Minä jouduin sitten seisoskelemaan myös siellä vahtimassa häntä. Kolmantena päivänä puuskahdin miehelle, etten millään jaksaisi seistä siellä. Luulin keskustelun olevan kahdenkeskinen, mutta takaani kuului 2,5 -vuotiaan pikkumiehen ääni: "Äiti EI ym-mäl-lä!"

Viisi neuvoa odottajille

Pohdin tuossa, että millaisia neuvoja antaisin odottaville äideille vähän niinkuin Vuoden Mutsin -hengessä. Pohdin kai liikaa, sillä tulin lopulta siihen tulokseen etten oikein osaisi neuvoa muita, koska jokainen äiti on erilainen ja jokainen lapsi on erilainen. Omalla kohdallanikin osa esikoisen myötä tulleista "kauhukuvista" ei toteutunut toisen kanssa ja kuopuksen tapauksessa ilmeni ihan uusia, odottamattomia piirteitä... 

Mutta (ainakin) nämä neuvot olisin antanut itselleni esikoista odottaessa (ja kyllä nämä neuvot olisi tarvinnut uudestaan myös sitten toisessa raskaudessa...):

1. Älä varaa ruokaa kaappeihin mitenkään erityisesti ennen synnärille lähtöä, sillä perheen ruoankulutus ei lisäänny. Ruokahalu saattaa imetyksen myötä lisääntyä, muttet todennäköisesti ehdi syödä niin paljon kuin haluaisit. Vauvakin syö alkuun pelkkää maitoa. Puhumattakaan, että ne pussiherneet eivät edelleenkään itsestään muutu hernekeitoksi.

2. Älä ostele etukäteen vaatteita itsellesi ajalle "jälkeen raskauden". Et välttämättä palaudu vanhoihin mittoihisi (pitkään aikaan). 


3. Älä osta montaa säkillistä niitä suloisia ihan pienimpiä vaatteita vauvalle. Esikoinen käytti pari viikkoa koko 56 ja kuopus alle viikon. Tämä kannattaa tehdä selväksi myös sukulaisille. Nimim. Kuopus sai ristiäispäivänään 3 kk iässä lahjaksi 56 cm bodyn.

3. Muitakin tavaroita voi hankkia lapsen synnyttyä, kun näet miten tarpeellisia ne ovat ja toimiiko ne juuri teillä. Nimim. kaksi kertaa käytetty kantoliina myytävänä. 

4. Käytä rajattomasti aikaa rentoutumiseen, nukkumiseen ja parisuhteeseen ennen lapsen syntymää. Varsinkin jos perheessä on ennestään lapsia, "omaa aikaa" ja lepoaikaa voi olla seuraavan kerran sitten kun tulokas ei enää syö yöllä.

5. Pienikään vauva ei nuku koko ajan. Älä luulekaan, että ehdit tehdä kaapinperälle jääneet käsityöt tai lukea kirjahyllyn lukemattomat kirjat sinä aikana. Jos onnistut saamaan kädet vapaaksi, sinun täytyy todennäköisesti pestä pulloja, pumppua, pyykkiä, tehdä ruokaa, siistiä kotia jne. jne.

MIssä motivaationi on?

Miehellä alkoi kesäloma ja sen kunniaksi minä olen päässyt pakertamaan lopputyöni parissa. On muuten uskomattoman vastenmielistä hommaa, vaikka tätä olen odottanut kuukausia. Se on jännä, miten sitä ei oo mihinkään tyytyväinen.

Kun on lasten kanssa, meinaa välillä joko tympääntyä, hermostua tai väsyä ja kun tekee "työhommia", niin oireet on tismalleen samat. Jopa kakkavaipan vaihto tuntuu kivalta vaihtelulta tähän koneella istumiseen. Miten tästä voisi töihin lähteä?!

Oon muutenkin suonut yhä enemmän ajatuksia sille, että töihin täältä kotinurkista on joskus lähdettävä. Sitä ennen pitäis tehdä monta asiaa: kuopuksen kasvaa vielä vähän, esikoisen oppia kuivaksi, hankkia hoitopaikka, hankkia työpaikka ja mikä tärkeintä: hankkia motivaatio!

Äitidementia

Näin kolmekymppisiä odotellessa voi sopivasti alkaa jurputtaa "vanhuudenvaivoista". Pidän toki itseäni nuorena vielä, mutta vaivat ovat mummojen... No, ehkä sitä hiljalleen ollaan fyysisesti palailemassa omaksi itsekseen sen 9kk jättiläismaratonin jäljiltä ja untakin on välillä saanut jo ihan mukavasti. Henkisesti olen välillä sekaisin kuin seinäkello.

Siis hyvällä mielellä ja onnellisena elelen, mutta voi hyvänen aika kun sitä on välillä pöllämystynyt ja unohtelee asioita. Sekoilu alkoi jo esikoista odotellessa, kun perhevalmennuksessa en muistanut laskettua aikaa. Koko muu porukka piti mua varmasti tosi outona tyyppinä...

Neuvolassa jouduin aina katsomaan kalenterista raskausviikot (miksi ne pitää laskea niin ihmeellisesti!?) ja synnytyksen jälkeen joku kysyi minulta lapsen syntymäpainoa. Öö?? Siis ketä ulkopuolista se voi kiinnostaa?! Onneksi se luki papereissa...

Sitten on näitä perinteisiä: hehkulamput menee jääkaappiin ostoskassia purkaessa, menen hakemaan jotain enkä yhtään muista mitä ja unohdan laittaa veden kahvinkeittimeen (se johto kannattaa myös laittaa seinään, jos oikeesti tekee kahvia mieli...)

Paras oli ehkä se, kun alkuun kuopus ei yhtään nukkunut sisällä sängyssä, mutta eräänä päivänä sain hänet useamman tunnin unille. Olin siihen asti elänyt melkoisessa symbioosissa pienokaisen kanssa jo monta kuukautta ja milloin hän oli nukkunut sylissä, milloin sisällä vaunuissa. Esikoisen nukkuessa myös päiväuniaan, aloin lueskelemaan lehteä ja yhtäkkiä säikähdin, että jestas mulla on molemmat kädet vapaana: Minne sen vauva on joutunut...!?! No siellähän se sängyssä nukkui.. :D

Onneksi molemmat sentään nukkuu nykyään tosi hyvin yönsä ja olen tutin virasta vapautumisen jälkeen alkanut lenkkeillä, joten jospa ne aivot vielä aktivoituisivat. Oman nimeni ja lasten nimet sentään muistan vielä. Ja mieskin näyttää ihan tutulta sekä aamuisin että iltaisin töistä tullessaan :D

Tuttifrutti

En ois ikinä uskonu...mun jokainen blogikirjoitus vois alkaa noin. Mutta tällä kertaa kyse on pienemmän lapsukaisen tutinkäytöstä. Esikoisen kohdalla minut kyllästettiin tuttivastaisuuteen, ja olin ajatellut, ettei sitä anneta, mutta hän imi tuttia jo laitoksella niin innolla, ettei irti saanut. Se siitä sitten. Yksivuotiaana taisi vielä tutti olla iltaisin nukahtamisapuna, mutta sitten niistä vieroituttiin muutamassa illassa. Mitä ihmeen "pahaa" niissä muka on? Siis joo ehkä niitä voi ihmetellä, kun parivuotiaalle "vauvalle" vanhemmat työntää tutin suuhun heti, jos jokin ääni kuuluu ja ihmettelee sitten, kun se meidän Josefiina ei vieläkään osaa puhua...


Kuopuksen kohdalla olin kuitenkin jo hyvin tuttioptimistinen. Minulla taisi jopa olla tutteja hankittuna kotiin ennen vauvan syntymää. Mutta: ensimmäinen puoli vuotta meni niin ettei hän osannut ollenkaan syödä tuttia. Ja onneksi hän nukahti illalla todella helposti joko tissille tai omaan sänkyyn ihan muuten vain.

Sen jälkeen, kun imetys ei enää häntä kiinnostanut, on nukkumaan mennessä yritetty syödä peittoa, lakanaa, pinniksen suojaa, unileluja, äidin sormia, omia sormia ja varpaita ym. ym. Sänkyyn ei rauhoitu sitten millään (ei auta ruoka, ei syli ja joskus erehdyin vielä tissiäkin tyrkyttämään), kunnes: keksin työntää puoliväkisin tutin suuhun. Nyt se on siis unikäytössä ja hyvin toimii! Vieroitusta odotellessa...

Ostetaan moottorikäyttöinen puutarhalapio

Ajattelin yhtenä päivänä, että siinä lasten kanssa pihalla ollessamme voisin nopeasti, ikään kuin ohimennen, siistiä pienen kukkapenkkini.

Jo muutamassa minuutissa esikoinen osoitti kyllästymisen merkkejä... Hän oli lähdössä toiselle puolelle pihaa leikkimään, ja pelkäsin jo että hommani jää taas kesken. Koetin keksiä hänelle vaihtoehtoista tekemistä siinä näköetäisyydellä.

Pitkän keskustelun päätteeksi hän keksi, että voisi auttaa äitiä (voi ei..), niinpä sitten etsittiin lapiota. Tähän hommaan ei käynyt mikä tahansa hiekkalapio, vaan piti olla ihan oikea puutarhalapio. Sitten alettiin kaivaa ylös äidin kukkia... Seurasi sarja kauniita ja vähemmän kauniita pyyntöjä, kieltoja, käskyjä, kiristystä, uhkailua ja lahjontaa.

Isin kans on aina kivaa

Lopulta sovittiin pelisäännöt: äiti näyttää mitä saa kaivaa (tee siinä sitten itse mitään, kun koko ajan saat vahtia toista...). Homma sujuikin aina siihen asti, kunnes tuli vastaan niin tiukka heinätupas, jota hän ei itse saanut kaivettua. Seurasi epämääräistä kiukuttelua. Yritin sovitella ja auttaa (virhe!), lapsi haluaa tehdä ITSE!

Lopputulos: Itkua, huutoa ja muihin hommiin. Kukkapenkin ehtii myöhemminkin.

Mutta kun mies kunnostaa traktoria, esikoinen seuraa haltioituneena muutaman metrin päästä. MIKSI?

Nurin oikein

Meillä on nykyään muotia pukea vaatteet nurinpäin. 2,5-vuotiaan into pukea ITSE näyttäytyy kiukkuna, raivona ja tarvittaessa myös äärimmäistä keskittymistä vaativana toimenpiteenä. Vaikka olisi miten kiire, ei äiti saa auttaa.

Tänään olin laittamassa häntä päiväunille ja eiköhän oltu siihen mennessä sotkettu koko vaatekaapin housuvarasto (harjoitellaan näppärästi tässä ilmojen lämmettyä myös ilman vaippaa olemista). Nopeana ratkaisuna keksin, että laitetaan yöhousut päiväunien ajaksi. Esikoinen jäi pukemaan itse ja kävin vaihtamassa pienemmälle vaippaa. Ehdin tässä välissä jo vastata puhelimeen ja huudella esikoiselle, että mitähän hän mahtaa puuhailla, kun on niin hiljaista... Raukka oli vaihtanut myös yöpaidan päälleen, mutta se oli livahtanut väärinpäin (eteen kuuluva kuvio takana). Sitten taas puettiin...

flickr / adeleturner

Toisaalta tuo on hellyttävää, ja välillä taas niin äärimmäisen hermoja raastavaa, kun kaulurista etsitään minuuttitolkulla ulostuloreikää. Onneksi vaatetta tarvitsee näin kesäaikaan paljon vähemmän. Saappaat väärissä jaloissa on tuttua jo viime kesältä. 

Iltapäivällä uloslähtiessämme nykäisin nopeasti jonkun takin naulakosta niskaani, kun kuopus huusi täyttä kurkkua väsyneenä vaunuissa ja esikoinen suuntasi ovesta pahaenteisesti kohti vesiojaa. Siinä puolijuoksua mennessäni yritin laittaa vetoketjua kiinni ja ihmettelin, miten se ei meinaa millään onnistua. Niinpä; takki oli sujahtanut väärinpäin... 

Paperinkeräystä

Tuntuu, että olen kaikki vapaahetket siivoillut talouspaperisutturoita talostamme. Niitä löytyy ruokapöydältä, keittiön tasolta, olohuoneesta, kodinhoitohuoneesta ja välillä makuuhuoneistakin. Perheessä on siis vauva. (Jotkut pitävät varmempana merkkinä rikkaimurin hankintaa.)

Muistan, että joskus kahden aikuisen taloudessa ihmettelin, miten pitkään yksi talouspaperirulla voikaan kestää ja mihin sitä oikeastaan tarvitaan. Tuolloin meillä oli usein niitä puoliarkkeja, mutta nyt kaipaisi välillä pyyheliinan kokoisia jättiarkkeja...

Ekologista tai ei, en kuitenkaan ole alkanut pyyhkiä pienokaisen naamaa viledalla. Puklu-/ ruokajämiä sisältävät sutturat ovat sentään hieman kuivuttuaan erinomaisia sytykkeitä saunan kiukaaseen. Niitä on jotenkin terapeuttista tukkia sinne hylsyn sisään ja polttaa koko roska :D

Lahjaksi omaa aikaa

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille! Tänä vuonna ei tullut hikisin pikkukätösissä nyperretyin silkkipaperipalleroin koristeltua korttia johtuen puhtaasti siitä, että isompi lapsi ei ole päivähoidossa eikä isi ole organisoinut askartelutalkoita. Pienempi ei osaa vielä äitienpäivänä tarjota sänkyyn kuin puklua, kuolaa ja muita eritteitä. Sentään aurinkoisen hymyn saa tilaamattakin.

Mieheni sen sijaan luki ajatuksiani kuin avointa kirjaa. Olipas sattuvasti sanottu, nimittäin...

...tadaa:

Ennen

Jälkeen

Sain siis Vuoden mutsi -kirjan! Löysin juuri vastikään kirjoittajien blogit ja nyt heidän kirja on hyllyssäni! Hyllyssä siksi, että ahmaisin sen (ja suklaan...) samalta istumalta. Sain siis lahjaksi myös lahjoista parhainta (kirjaa mitenkään väheksymättä) eli omaa aikaa! Jutut olivat kuin suoraan minun pääkopastani. Ei voi sanoa, että näppikseltäni, koska en yllä moiseen hauskuuteen ja verbaliikkaan, mutta hengessä ja noissa ajatuksissa olen mukana erittäin täysillä.

Esikoisen aikana olisin kaivannut jotain juuri tällaista, kun paniikissa yritin tehdä kaikein  oikein. Siis "oikein" tarkoittaa tässä tapauksessa kaikkia muiden ajatuksista ja asenteista ammennettuja muka-totuuksia. Toisen lapsen kohdalla olen vasta ymmärtänyt, että äitiys on jokaisen oma asia. On erilaisia lapsia, joten on myös erilaisia äitejä.

Imetyksestä olisin mieluusti lukenut enemmänkin, sillä se on asia joka itselläni aiheutti esikoisen kohdalla melkoisia kriisejä. Synnärillä (mikä sana!) ei ehditty siihen opastaa, olin itse niin hukassa kaikkien asioiden kanssa, etten osannut vauvaa siinä mitenkään auttaa ja niinpä se jäi hyvin lyhyeksi kokemukseksi. En harmittele niinkään sitä että vauvani sai sitä Parasta ja Ainoaa Oikeaa Imeväisen Ravintoa vain muutaman kuukauden (ja senkin osittain..), vaan sitä millaisia syytöksiä aiheen tiimoilta äitien harteille lasketaan. Kysymys on kuitenkin vain siitä, että lapsi saa ja hänen tulee saada ravintoa. Tiedän kyllä, että aiheesta on tutkimustuloksia jne. jne. Tiedän myös, että itse en ole saanut tippaakaan Äidinmaitoa, enkä ole sairastellut koko ikänäni juuri lainkaan. Tiedän myös lapsia, joilla on ollut korvakierre, vaikka ovat saaneet Äidinmaitoa niin kauan että ovat sen perään osanneet jo itse kysellä. Huoh.. :)

Suosittelen kirjaa kaikille äideille ja äidiksi haluaville, jotka uskaltavat puhua tai lukea asioista niiden oikeilla nimillä ja kurkistaa äitimyytin taakse. Tämä oli erittäin tervetullut näkökulma asioihin, joista yleensä hyssytellään tai niitä kaunistellaan ihan syyttä suotta. Nauttikaa äidit äitiydestä ja äitienpäivästä!

Terve järki vai maalaisjärki

Olen pitänyt itseäni varsin tollona äitinä. En ole hirveästi ollut pienten lasten kanssa ennen omien saamista, enkä myöskään ole jaksanut roikkua netissä tutkimassa tietoa uusimmista vaunumalleista. En edes esikoisen kohdalla... Johtuneetko se sitten osittain siitä, etten ole koskaan varsinaisesti haaveillut lapsista, joten muutkin tavarat on haettu vähän samalla meinigillä kuin maito kaupasta: akuuttiin tarpeeseen. Siis heti samaan hengenvetoon kuin joku nyt siellä kahvinsa vetää, todettakoon  että olen halunnut lapsia ja niistä äärimmäisen kiitollinen. Vertaan vaan itseäni niihin, jotka ovat jo omassa lapsuudessaan tienneet olevansa äitityyppiä... 

Lahjamuki

Esikoisen kanssa kriiseilin imetyksestä, joka ei ottanut sujuakseen. Sentään edes kuuntelin sujuvasti jopa naapurin lapsettoman papan kommentit imetyksen tärkeydestä. Nyt olen sitten kehittänyt ongelman, kun kuopus on siirtymässä pulloruokintaan, että onko oikea syöttöväline sittenkään pullo vai pitäisikö ottaa käyttöön nokkamuki vai hörppyytänkö häntä mukista... Lääkäri sanoo sitä, neuvolantäti tätä ja puheterapeutti jotain muuta. Koko ajan toki joku järkiolento sisälläni sanoo, että pääasia että ruokaa uppoaa tavalla tai toisella, mutta onhan se hirveää kun pienen viattoman olennon koko elämän kestävät ratkaisut rysäytetään tämmöisen itsekin vielä lapsenomaiseksi luokiteltavan äiti-ihmisen harteille. Ja näitä kun ei voi jäädä harkitsemaan. Pari päivää nokkamukia on todennäköisesti äkkiä pysyvä käytäntö, jonka jälkeen aloitetaan usean viikon vieroitus.

Voin onneksi lohduttautua sillä, että imetys onnistui noinkin pitään näinkin hyvin ja myös sillä, että esikoinen lipitti koko alkuelämänsä "muovimyrkkytuttipullosta" ja siirtyi sujuvasti 1 vuoden iässä suoraan laseihin. Perhekerhossakin olivat ihmeissään, kun meidän yksivuotias ei halunnut juoda muovimukista :D Ehkä me mennään tämän toisenkin kohdalla samalla kaavalla... lahjaksi saatu nokkamuki jää ainakin toistaiseksi kaappiin.

Olen kyllä yksi eksynyt turisti tuolla lastentarvikeviidakossa. Yritän aina palauttaa itseni alkupisteeseen ajattelemalla, että silloin kun minä itse olin pieni, ei ollut näitäkään systeemejä ja hyvin pärjättiin. Mm. kurapiste jäi taloomme tekemättä tällä logiikalla :D

Siemenlastia odotellessa

Tuorein - ja samalla vanhin - harrastukseni puutarhanhoito on taas monella tapaa ajankohtainen. Luulin taas hetken olevani jotenkin ainutlaatuinen ja erilainen nuori perheenäiti, mutta satojen muiden tavoin meillä menevät siemenet vakoon tänäkin kesänä. Ei, NIITÄ siemeniä meillä ei enää päästetä itämään...

Jahka tässä vauvanhoidolta liikenee aikaa ja tilaa, niin täyttykööt kodinhoitohuoneemme vaippojen sijaan taimiastioista. Tänä vuonna mennään vielä semmoisilla kasveilla, jotka ehtivät suoraan kylvettynä antamaan satoa. Se on tosin minusta erikoista, että kun kerran nykyään on muotia viljellä kaikkea, niin ei kauppojen valikoimista sitä juurikaan huomaa. Siis voi olla, että sieltä löytyy sinisiä kehäkukkia ja mustia (eläviä) orvokkeja, muttei perushyötykasveja. Tai no ehkä nekin sit menee päärynätomaattien, karviaispaprikan ja kurkkuperunan linjoilla. Minä kun kaipaisin vanhan hyvän ajan tavoin mm. keräkaalin, parsakaalin ja purjon taimia. Ennen noita löytyi pienten maaseutupitäjien rautakauppojen puutarhaosastoiltakin, nykyään ei edes puutarhoilta. Pitää sitte tehä ite. :)

Yksi syy muuttaa maalle oli juuri tuo ruoan kasvattaminen (osin) itse. Se on hauskaa, mielenkiintoista, virkistävää ja myös lapsille sopivaa toimintaa. Ainakin meillä mullassa on möyritty ihan pienestä asti. Ensin kasteltu ja kerätty satoa, tänä vuonna varmaan osataan jo istuttaakin.

Nyt on kuitenkin tämän kesän siemenet tilattu! Tänä vuonna meillä kasvaa: perunaa, porkkanaa, sipulia, punajuurta, lanttua, naurista, herneitä, salattia sekä erilaisia yrttejä. Vielä kun sen ikioman kellarin sais valmiiksi...

Handmade by...

Rrrrakastan käsitöitä - varsinkin jonkun muun tekemiä. Voisin viettää tuntikausia ihanissa puodeissa ja toreilla ja turuilla hypistelemässä ihania luomuksia. Ystävät ja puoliso eivät täysin ymmärrä ihastustani, sillä kun ehdotan heille käsityömarkkinoita näen jo itsekin heidän mielikuvansa aiheesta: villasukkia ja poppanoita myyvät mummelit. Kuten te kaikki valistuneet lukija tiedätte (siis se yksi, joka lisäkseni täällä käy), käsityöt on NIIN paljon muutakin...

Äidin ja pojan "kesäpipot"

Olen onnistunut löytämään ihania nettikauppoja ja uskomattomia taitureita. Rahapussille tämä on vaarallisempaa, kun aiemmat satunnaiset reissut joulumarkkinoille tms. Yksi ihanista nettikaupoista on biggu. Sieltä saapui eilen postissa pipot esikoiselle ja itselleni. Harmittaa, että löysin kaupan vasta nyt, kun se on jäämässä tauolle.

Laadukkaita, järkevästi (sekä kuluttajan että myyjän kannalta) hinnoiteltuja ja hienoja tuotteita myyviä kauppoja saa suositella lisääkin. Voisin vaikka listata niitä tänne enemmänkin...

Kotiäidin vaateparsi

Tiedättehän sen tunteen, kun olette juuri saaneet lapset päiväunille toiveissa hetki omaa aikaa ja ovikello soi. Pahinta ei ole tietenkään se, että lapset saattavat herätä, vaan se että oven takana voi olla naapurin nuori isäntä tai joku muu, jonka et halunnut yllättävän sinua yöhousuissa, ikivanha t-paita maitolaikuin ja puklutahroin koristeltuna ja tukka kampaamatta... Kertokaahan miten vältätte nämä tilanteet? Nyt siis jakoon kotiäitien pettämättömät tyylivinkit! ;)

Tiedän, että jotkut kotiäidit pystyvät näyttämään hyvältä aina. En ymmärrä miten. Toivon salaa että sekin perhevalmennuksessa tapaamani, omaan ulkonäköön panostamisen tärkeyttä hehkuttanut, äiti olisi edes jonain aamuna joutunut jättämään meikkauksen väliin...

Otettaneen vinkeissä siis huomioon, että kaikki eivät ole laihtuneet ihannepainoonsa imetyksen aikana, aikaa on rajallisesti tai ei lainkaan, ja rahavaratkin hupenevat ennemmin lastenvaatteisiin.

Itse olen vasta nyt toisen lapsen jälkeen ehtinyt tai älynnyt hoitaa oman ulkonäön kuntoon heti aamulla (en siis tarkoita mitään ihmeellistä, vaan edes sen tukan kampaaminen) ennen kuin lapset herää. Tämä ihan siksi, että täällä maaseudulla oikeasti pöllähtää ihmisiä oven taakse tai jopa suoraan sisälle yllättävänkin usein. Oveakaan ei kehtaa olla avaamatta, jos suoraan ikkunasta näkee, että kotona ollaan... :D

Toiseksi olen panostanut mustiin vaatteisiin, joita ei muuten tule niin paljoa käytettyä. Mustassa ei näy niin hyvin tahrat, eikä vaatteen malli (teltta voisi olla kuvaavin sana). Mustat henkkamaukan ohuet collegehousut ovat hyvät myös talvella jopa toppiksien alla, joten uloslähtöön on valmiina muutamassa minuutissa :D

Kolmas "hitti" talvisaikaan oli neuletakit. Ne on helppo vetäistä t-paidan tai imetyspaidan päälle. Lämmittävät mukavasti, eikä tahrat näy ja ne on helppo riisua.

En ois ikinä uskonu, että pohdin - saati kirjoitan - tämmöisistä aiheista...

Lapset, lapset

Jatkona korkkausviestilleni jäin vielä pohtimaan omaa äitiyttäni. Olen aina ajatellut, etten halua olla sellainen äiti joka puhuu vain lapsistaan. Haluan, että minun kanssani viihtyy myös lapsettomat ystäväni, joiden elämän keskipisteenä on jokin muu asia. Ymmärrän lapsettomia, lapsettomuutta, ja sen että elämässä voi olla muutakin yhtä tärkeää, paremmin kuin moni aavistaakaan...

Ihailen erästä ystävääni ja haluaisin olla samanlainen kuin hän: hänellä on viisi lasta (ei, sitä en halua), mutta hänen kanssaan jutellessa ei välillä edes muista hänen olevan äiti. Siis nimenomaan positiivisesti. Uskon, että hän on silti yksi parhaita äitejä ikinä! Hänen lapsensa arvostavat vanhempiaan ja nauttivat aidosti heidän seurastaan. Kuitenkaan hänen ei tarvitse korostaa äitiyttään muille, vaikka se on hänelle tärkeintä ja hänellä on omaakin elämää ilman lapsia.

Tunnen myös monta yhden lapsen äitiä tai äitiydestä haaveilevaa, jotka tuntuvat olevan kiinnostuneempia jopa minun lapsistani kuin minä itse. Tästä olisi heikomman helpompi masentua. Minä en nimittäin edes muista tarkkaan paljonko esikoinen painoi syntyessään, milloin hän oppi kävelemään tai montako kuukautta imetin... Lapset ovat osa elämääni, tärkein osa, mutta vain osa.

Nyt lapsellisena kuitenkin ymmärrän sen, miksi äidit puhuvat niin paljon lapsistaan. Ystäväni   Lontoosta asti kyseli kuulumisiani ja aivan vaistomaisesti aloin selittämään siitä, ettei kuopus ole kakannut pariin päivään tai että esikoinen on oppinut vihdoin sanomaan "traktori". Sitten tajusin, että hän tosiaan kysyi MINUN kuulumisiani. Näin kotiäitinä ne omat kuulumiset vaan tahtovat pakosti olla suoraan riippuvaisia siitä, miten vauvan vatsa toimii tai onko isompi lapsi nukkunut yönsä kunnollla. Vaikka pyöritän äitiyden ohessa firmaa ja kirjoittelen gradua, on elämäni pääosin silti sitä itseään: puklua ja kakkaa. Mutta minä nautin siitä! Äitiydessä parasta on se, että jokainen äiti on paras äiti!

Paossa

Kirjoitan täällä asioista, jotka mielessäni pyörivät ja etsivät ulospääsyä. Pakko saada purnata jossain, pakko saada pohtia joissain, pakko saada edes ajatella rauhassa. Haluan kirjoittaa ja ajatella "ääneen". Ehkä nämä ovat itsekkäitäkin ajatuksia, mutta olen jumissa kotona lasten kanssa.

Kyllä, nautin kotona olosta. Kyllä, pidän lapsista (varsinkin omistani). Ja kyllä, haaveilen töihinmenosta. Tiedän, ettei tätä aikaa kestä pitkään, ja että myöhemmin katuisin jos en olisi nyt kotona.

Siksi tämä blogi, oma salainen pakopaikkani.