Näin isäkuukauden jälkeen palaan tällekin foorumille :)
Mieheni on ansiokkaasti hoitanut lapsia viimeiset 6 viikkoa. Olen saanut syödä rauhassa, lukea lehtiä, lenkkeillä, harrastaa ja tehdä vähän töitäkin välissä. Jos unohdetaan, että herukat on poimimatta, kukkapenkit rehottavat, työhuoneen siivous on kesken ym. ym., niin aika on mennyt tosi hienosti. Ihan uusi maailma on avautunut pitkästä aikaa!
Kuopus on jo sen kokoinen, että viihtyy lattialla, tutkii paikkoja ja osaa päristää kun ajaa isoveljen traktorilla. Niin ja mikä ihaninta: sanoa "äitä"! Isoveljensä on jo reipas 3-vuotias, jonka kanssa pärjää kun vain hänelle keksii puuhaa.
Ajattelin vielä eilen, että tästä eteenpäin elämäni on siis helppoa ja seesteistä: Aamulla voin käydä lenkillä ennen kuin mieheni lähtee töihin, voin lukea lehdet ja syödä rauhassa kun lapset leikkivät keskenään, sitten leikitään yhdessä sisällä tai ulkona, voin tehdä kotitöitä kun lapset nukkuvat päiväunia, sitten taas leikitään ja pian mies tulee töistä ja minä pääsen harrastuksiini. Helppoa, kivaa ja mukavaa!
Tänä aamuna heräsin siihen, että päätä särki. Kuopukselle tulee hampaita ja hän oireili niitä yöllä niin, että omat unet jäi aika lyhyeksi. Pelkäsin, että jos lähden lenkille, saan sydärin. Aamupalalla särkyi lasi (vahingossa), ja kuopus heitti ensin veden olan yli ja sitten äänekkäästi muka hörppi mukista. Aamukahvia juodessa sain lehden käsiini ja samassa pienet kädet tarrasivat jossain pöydän alla jalkaani ja alkoi armoton karjunta. Sylissä oleva lapsi repi ja ruttasi lehden.
Tällä välin loppui esikoisen lastenohjelma ,ja pian minulla oli kaksi syliteltävää. Sinänsä hyvin suloista...
Juuri eilen sain neuvon, että kannattaa olla kotona niin pitkään kuin mahdollista. Jotenkin tulee aina välillä mieleen, että kannattaa mennä töihin niin pian kuin mahdollista :)
