Näin kolmekymppisiä odotellessa voi sopivasti alkaa jurputtaa "vanhuudenvaivoista". Pidän toki itseäni nuorena vielä, mutta vaivat ovat mummojen... No, ehkä sitä hiljalleen ollaan fyysisesti palailemassa omaksi itsekseen sen 9kk jättiläismaratonin jäljiltä ja untakin on välillä saanut jo ihan mukavasti. Henkisesti olen välillä sekaisin kuin seinäkello.
Siis hyvällä mielellä ja onnellisena elelen, mutta voi hyvänen aika kun sitä on välillä pöllämystynyt ja unohtelee asioita. Sekoilu alkoi jo esikoista odotellessa, kun perhevalmennuksessa en muistanut laskettua aikaa. Koko muu porukka piti mua varmasti tosi outona tyyppinä...
Neuvolassa jouduin aina katsomaan kalenterista raskausviikot (miksi ne pitää laskea niin ihmeellisesti!?) ja synnytyksen jälkeen joku kysyi minulta lapsen syntymäpainoa. Öö?? Siis ketä ulkopuolista se voi kiinnostaa?! Onneksi se luki papereissa...
Sitten on näitä perinteisiä: hehkulamput menee jääkaappiin ostoskassia purkaessa, menen hakemaan jotain enkä yhtään muista mitä ja unohdan laittaa veden kahvinkeittimeen (se johto kannattaa myös laittaa seinään, jos oikeesti tekee kahvia mieli...)
Paras oli ehkä se, kun alkuun kuopus ei yhtään nukkunut sisällä sängyssä, mutta eräänä päivänä sain hänet useamman tunnin unille. Olin siihen asti elänyt melkoisessa symbioosissa pienokaisen kanssa jo monta kuukautta ja milloin hän oli nukkunut sylissä, milloin sisällä vaunuissa. Esikoisen nukkuessa myös päiväuniaan, aloin lueskelemaan lehteä ja yhtäkkiä säikähdin, että jestas mulla on molemmat kädet vapaana: Minne sen vauva on joutunut...!?! No siellähän se sängyssä nukkui.. :D
Onneksi molemmat sentään nukkuu nykyään tosi hyvin yönsä ja olen tutin virasta vapautumisen jälkeen alkanut lenkkeillä, joten jospa ne aivot vielä aktivoituisivat. Oman nimeni ja lasten nimet sentään muistan vielä. Ja mieskin näyttää ihan tutulta sekä aamuisin että iltaisin töistä tullessaan :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti