"Nyt ei ole sitten enää akkavaltaa" totesi mieheni aikoinaan kuullessaan, että myös kuopus on poika. En sanonut mitään, mutta jäin kyllä miettimään että millainen pirttihirmu minä oikein olen...
"No, sitten vain kolmatta lasta hankkimaan" totesi isäni, joka jostain ihmeen syystä oli ilmeisesti siinä käsityksessä, että halusin tytön. Vastasin hänelle, että lopulta olisi sitten seitsemän veljestä. Senhän saa siinä alussa rastia lomakkeesta, että kumman haluaa. Laitoin vissiin väärään ruutuun epähuomiossa...
Oikeasti en ole koskaan miettinyt, kumpaa sukupuolta haluaisin lasteni olevan. Halusin toki tietää sukupuolen jo ultrassa, mutta en olisi osannuterityisemmin pettyä tai ilahtua kummastakaan. Tietysti myönnän, että pikkutyttöjen vaatteet ja muutkin tavarat näyttävät omiin silmiini paljon ihanammilta kuin pikkuautot, traktorit lietevaunuineen ja sotalelut. Onneksi minulla on kaksi kummityttöä, joille voin ostella tyttöjen tavaroita ja puhua tyttöjen juttuja! :)
Ihan vain leikkiäkseni isäni kommenteista provosoitunutta aloin keksiä hyviä puolia siitä, että meillä on kaksi poikaa. Keksin useita, mutta ehdottomasti yksi tärkeimmistä oli se, että minun meikit, korut ja vaatteet saavat olla rauhassa...
Muutaman päivän päästä löysin erään koruni toimimasta leikkitraktroin hinauskettinkinä. Myös papljottini ja muutama muu hiustarvike oli päässyt joksikin työkoneeksi traktorin perään.
En voi vieläkään ymmärtää, miten pojat onkin niin poikia. Esikoinen on aina ollut kiinnostunut koneista, ja kuopuskin jo puolivuotiaana kiinnostui enemmän autoista ja traktroreista kuin mistään muusta lelusta. Siispä olen joutunut seuraamaan lähietäisyydeltä tontin raivausta, sähkölinjatyömaata, haketusta ym. mielenkiintoista tapahtumaa lähiseudulla. Ja kyläläiset tuntevat meidät, kun seisomme hyvin usein päätien varressa tunnistamassa autoja ja traktoreita. (Traktoreille ja rekoille nostetaan myös kättä...)
Eniten itseäni huvittava tapaus oli kuitenkin kevättalvella: mieheni teki koko talvilomansa polttopuita klapikoneella ja esikoinen halusi tietysti katsella hommaa. Minä jouduin sitten seisoskelemaan myös siellä vahtimassa häntä. Kolmantena päivänä puuskahdin miehelle, etten millään jaksaisi seistä siellä. Luulin keskustelun olevan kahdenkeskinen, mutta takaani kuului 2,5 -vuotiaan pikkumiehen ääni: "Äiti EI ym-mäl-lä!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti